Avajaispuhe 11.1.2011

Hyvät oppilaat, opettajat, vanhemmat, Pikku-Auroran ja Arkkitehtuurikoulu Arkin väki ja muut kutsuvieraat, minulla on suuri ilo toivottaa teidät sydämellisesti tervetulleiksi Träskändan kartanon alue eilen, tänään ja huomenna -näyttelyn avajaisiin. 

 

Pikku-Auroran aina tasokkaiden ja mielenkiintoisten näyttelyiden joukossa tänään avattava on aivan erityinen, sillä sen teokset ja ideat ovat espoolaisten koululaisten, Karamzinin koulun ja Juvanpuiston koulun 5.luokkalaisten luomia. Odotan suurella innolla ja mielenkiinnolla näyttelyyn tutustumista, ja olen aivan varma että se on upea.
 

Näyttely on tulos monen toimijan yhteistyöstä, sekä ennen kaikkea oppilaiden ahkeroinnista. Syksyn sateisessa ja koleassa säässä reippaat ja innostuneet oppilaat tekivät ensin kanssani parituntisen kävelykierroksen Träskändan kartanon mailla ja kokoontuivat myöhemmin Arkkitehtuurikoulu Arkin ohjaajien johdolla työpajoihin tänne Pikku-Auroraan.

 

Näyttelyn nimi ”Träskändan kartanon alue eilen, tänään ja huomenna” kertoo, oppilaille annetusta tehtävästä. Kävelykierroksilla juttelimme Träskändan kartanoalueen menneiden aikojen elämästä. Samalla tutustuimme tietysti myös alueen nykyiseen ympäristöön, rakennuksiin, muistomerkkeihin ja luontoon. Kierroksien päähenkilönä oli itseoikeutetusti Träskändan kartanon pitkäaikainen omistajatar, tarunhohtoinen Aurora Karamzin. Oppilaat kuulivat niin hyväsydämisen, kauniin ja rikkaan Auroran satumaisista juhlista kuin laajasta ja ennakkoluulottomasta hyväntekeväisyystyöstäkin. Eräs tyttö kommentoi Auroran ihmeellistä elämäntarinaa: ”Jos ei tietäis, että toi on totta, sitä ei vois millään uskoa.”  

 

Alueen rakennuksista tulivat tutuiksi esimerkiksi Keisarillinen latriini, Piparkakkutalo, sekä mm. sikalana ja ruumishuoneena toiminut viljavarasto, nykyinen kappeli ja kuuluisan saksalaisen arkkitehdin Engelin suunnittelema Rakkauden Paviljonki eli Dianan temppeli.

 

Kun yhdessä Pikku-Auroran väen kanssa viime keväänä suunnittelimme näitä tapahtumia, tavoitteenamme oli lisätä espoolaisten koululaisten kotiseututuntemusta – ja toivottavasti myös aitoa kiinnostusta ja rakkautta omaa kotiseutuaan kohtaan. 

 

Uskon vahvasti, että espoolaisten lasten ja nuorten kotiseututuntemuksen ja kotiseuturakkauden kehittämiseen kannattaa panostaa. Yhtä tärkeää kuin on hallita maailmanhistorian merkkipaalut ja Suomen maantiede, on tuntea oman kotiseutunsa historia ja luonto.

 

Työssäni oppaana ja luennoitsijani olen huomannut, että Espoota pidetään usein nuorena kaupunkina, jolla ei ole historiaa eikä mielenkiintoisia nähtävyyksiä. Erityisen silmiinpistävää tämä oli vuonna 2008, kun Espoossa vietettiin kaupungin 550 -vuotisjuhlaa. Esimerkiksi monet toimittajat suhtautuivat juhlaamme varsin pilkallisesti ja minäkin sain monissa lehti- ja radiohaastatteluissa vastata kysymyksiin, että olemmeko me ihan tosissamme juhlamme kanssa, eihän Espoo ole oikeasti vanha…  Monille mm. NYT –liitteestä ja radio-ohjelmista tutut kansakunnan älyköt Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander tekivät pilaa Espoosta ja espoolaisuudesta kokonaisen kirjan verran. Kirjassaan ”Espoo – Totuus Suomesta?” he kirjoittavat: ”Espoo on kaupunki, jolla ei ole historiaa eikä perinteitä. Espoossa ei ole mitään mistä kiinnostua, tai mihin kiinnittyä.”

On totta, että Espoo on kaupunkina nuori, mutta asuinpaikkana sillä on pitkä ja kiehtova historia. Träskändan alue on oiva esimerkki siitä, että aihetta kotiseutuylpeyteen löytyy runsaasti niin historiasta kuin nykypäivästä, luonnosta ja arkkitehtuurista.

Olen hyvin iloinen siitä, että koulut yhteistyössä Pikku-Auroran kanssa ovat toteuttaneet näitä kotiseuturetkiä ja niihin liittyviä työpajoja täällä Träskändan upeassa ympäristössä. Useinhan lapset ja nuoret omaksuvat asiat parhaiten konkreettisen tekemisen ja tarinoiden kautta. Historialliset tapahtumat tulevat eläväksi ja merkittäviksi kiinnostavien kohdevierailuiden sekä jännittävien elämäntarinoiden myötä.

Minulla historioitsijan koulutuksen saaneena on tapana innostua kovasti puhumaan menneistä. Tärkeässä osassa kävelykierroksilla ja niitä seuranneissa työpajoissa oli kuitenkin myös alueen tulevaisuuden pohdinta. Luonnonsuojelualueena toimiva puisto ja sillä sijaitsevat rakennukset, samoin kuin nämä vanhat meijerikoulun rakennukset kuuluvat Espoon kaupungille. Puiston puolella sijaitseva päärakennus on tällä hetkellä lähes tyhjillään ja kaupungin päättäjät ovat jo pitkän miettineet sille sopivaa käyttöä. On hyvin todennäköistä, että asia tulee päätettäväksi tämän vuoden aikana. Keskusteluissa on esitetty hyvin monenlaisia vaihtoehtoja alkaen rakennuksen myymisestä yksityisasunnoksi. Olisi hienoa saada suuri ja komea rakennus kaupunkilaisten ja ennen kaikkea lasten ja nuorten käyttöön, mutta kaupungin päättäjien mukaan sellaiseen ei ole varaa.

Pohdinnan alla on myös luonnonsuojelualueena suojellun puiston kohtalo: Miten parhaiten yhdistää luonnonsuojelu, vanhan kartanonpuiston kunnostaminen sekä alueen virkistyskäyttö?

Opastamillani kierroksilla oppilaat olivat yksimielisiä siitä, että päärakennuksen ja sitä ympäröivän puiston pitää olla avoinna kaikille ja erityisesti lapsille ja nuorille. Retkillä ideoitiin mm. kirjastoa, partiolaisten ja muiden kerhojen toimitilaa, lasten museota ja monia muita hienoja asioita.

Toivottavasti kaupungin päättäjät – virkamiehet ja poliitikot – myös kuuntelevat oppilaita. Itse kaupunginvaltuutettuna aion viedä viestiä eteenpäin ja kehottaa päättäjiä tutustumaan myös tähän näyttelyyn. Toivotaan oikein hyviä päätöksiä ja pikaisia toteutuksia!

Voisi kuvitella, että päättäjät kyllä osaavat tehdä oikeita päätöksiä oikeaan aikaa – ja myös huolehtia, että ne toteutetaan. Tämänkin nykyisen Pikku-Auroran kohtalo kuitenkin osoittaa, ettei näin valitettavasti aina ole. Rakennusten pelastamiseen on herätty vasta aivan viime hetkillä.

Tämän kolmesta rakennuksesta koostuvan vanhan meijerikoulun alueen historia liittyy tiiviisti Träskändan kartanon historiaan.  Rakennukset suunnitteli n. 150 vuotta sitten Aurora Karamzinin toimeksiannosta arkkitehti Axel Hampus Dahlström. Dahlström ei välttämättä ole nykypäivän suomalaiselle tuttu nimi, mutta kaikki tunnemme hänen suunnittelemiaan arvorakennuksia, kuten Ravintola Kappelin Esplanadilla ja Vanhan ylioppilastalon Mannerheimintien varressa.

Näillä rakennuksilla ja aivan erityisesti tällä Pikku-Auroraksi ristityllä talolla, jossa nyt olemme, on todella mielenkiintoinen historia. Alun perin tämä rakennus valmistui meijerikouluksi – paikaksi, jossa köyhät tytöt saattoivat oppia itselleen kunnon ammatin. Rakennuksessa toimi pitkään Auroran ylläpitämä pienten lasten koulu ja Träskändan kartanon päärakennuksen tuhouduttua tulipalossa tämä oli muutaman vuoden ajan jo ikääntyneen Auroran kesäasuntona. Tarunhohtoinen Aurora Karamzin on siis asunut tässä talossa ja monien mukaan hänen hyvä henkensä on täällä läsnä edelleen. Aurora kuoltua täällä toimi vuosikymmenten ajan Aurora Sommarhemmet -niminen lasten kesäsiirtola.

Talon historia liittyy siis läheisesti lapsiin ja koulunkäyntiin. Oppilaiden kanssa pohdimme mm. sitä, millaista oli koulunkäynti 1800 –luvun Espoossa. Kouluun päässeet oppilaat olivat näyttämässäni kuvassa resuisia ja avojaloin. He olivat kuitenkin etuoikeutettuja, kun saivat oppia lukemaan ja kirjoittamaan ja saivat vieläpä nauttia Auroran tarjoamasta ruoasta. Koulunkäynti – ilmaisesta kouluruoasta puhumattakaan – jäi suurelle osalle vain kaukaiseksi haaveeksi. Monia – erityisesti pienempiä oppilaita, joiden kanssa myös teimme kävelykierroksia – mietitytti myös kesäsiirtolatoiminta. Hyvin pienetkin lapset matkustivat pois kotoa, Helsingin saasteisesta kivikaupungista koko kesäksi. Lapset miettivät, millaista oli olla täällä ilman vanhempia aikana, jolloin ei edes voinut tekstata, chatata tai skypettäää…   

Arvokkaat rakennukset tulivat Espoon kaupungin omistukseen 1970 –luvulla ja siitä alkoi niiden lähes tuhoksi koitunut rappiokausi. Jostain syystä kaupunki ei ymmärtänyt pitää rakennuksista huolta, eikä niissä ollut mitään järkevää toimintaa. Parinkymmenen vuoden ajan ne toimivat kylminä varastotiloina ja kärsivät mm. vesivahingoista ja ilkivallasta.
 

Nykyään rakennukset on onneksi suojeltu ja Espoon kaupunginmuseon mukaan ne kuuluvat ehdottomasti rakennustaiteellisesti ja kulttuurihistoriallisesti tärkeimpiin säilytettäviin ja korjattaviin kohteisiin Espoossa. Vihdoin vuonna 2003 tämä vanha koulurakennus kuoriutui korjaustelineistä hienona lasten ja perheiden taidekeskuksena.

 

Nyt suunnitteilla on laajentaa toimintaa myös kahteen muuhun meijeriryhmän rakennukseen, kunhan niiden korjaustyöt valmistuvat. Suunnitteilla on L3 –nimen saanut Lasten kulttuurikeskus. Joku kaupungissamme on kovasti ihastunut näihin kirjainten ja numeroiden yhdistelmiin, jotka kuulostavat siltä kuin olisivat Tähtien Sodasta lainattuja… Itse tapiolalaisena asun kuulemma T3 –alueella…   L3 voi kuulostaa hassulta, mutta idea on hyvä. Nämä kolme ällää tarkoittavat Lapsia, Leikkiä, Luovuutta. Näille kaikille halutaan tulevaisuudessa antaa täällä tilaa. Toivokaamme, että suunnitelma pikaisesti toteutuu!

 

Toivokaamme myös, että Träskändan puiston ja päärakennuksen käytöstä tehdään pian hyviä päätöksiä. Teidän oppilaiden työt ja ideat voivat olla tässä päätöksenteossa hyvinkin merkittävässä osassa!  

 

Uskon, että tutustuminen Träskändan kauniiseen luontoon ja kiehtovaan historiaan on opettanut näitä lapsia rakastamaan ja kunnioittamaan omaa elinympäristöään entistä enemmän. Tulevaisuuden – sekä mahdollisuuksien että uhkakuvien - pohtiminen on varmasti lisännyt myös halua kantaa vastuuta sen hyvinvoinnista. Menkäämme nyt tutustumaan näyttelyyn ja kuulemaan todellisia asiantuntijoita – Espoon 5. luokkien oppilaita. Sydämellisesti tervetuloa – julistan näyttelyn juhlallisesti avatuksi!